Puolan aamu valkeni meille pienessä, viihtyisässä pensionaatissa, Elkin kaupungissa. Runsas aamupala oli vaihtelua ja sen voimalla suuntasimme paikallisen kirkon kautta kohti Bialystokia. Se nimi oli annettu jo kotona, kun matkan reittiä suunniteltiin. Kirkkoihin oli tarkoitus mennä jättämään esitteitä ja mahdollisesti myös jutella jonkun kanssa, joka olisi paikalla. Mutta kaupunkiin saavuttuamme huomasimme, että kaikki keskustan kirkot olivat ulos asti täynnä väkeä, joten sisälle pääsyä oli mahdotonta toteuttaa. 

Istuimme torin laidalla olevassa kahvilassa ja söimme lounasta ajatellen, että ruuhka varmaankin hälvenee ja voimme pian vierailla kirkon sisällä. Luulomme oli harhaa, silä väki vain vaihtui ja lisääntyi. Kokonaisia perheitä ja erityisen paljon lapsi ja nuoria hienosti pukeutuneina suuntasivat iloisina kohti kirkkoa. Pohdimme ja yritimme selvittää, mistä olisi kysymys, vai oliko täällä ihan tavallista, että lauantait vietetään kirkossa. Vastausta emme saaneet, vaan jouduimme lopulta lähtemään eteenpäin ilman kirkkokäyntejä. Yhdistimme vielä tämänkin kaupungin mukaan valoverkkoon rauhan hyväksi. Löysimme onneksi vähän kaupungin ulkopuolelta hyvin suuren ja kauniin kirkon, jossa olikin vain yksi nuorimies hartaassa rukouksessa. Tämä kirkko sai nyt olla majakkakirkko koko aluelle. 

Eteenpäin ajaessamme pohdimme, miksi tuo kaupunki oli annettu etukäteen ja miksi kuitenkin meidän mielestämme työ vähän epäonnistui, koska emme tavoittaneet kirkkoja, emmekä ihmisiä. Toki olimme jo huomanneet, että englanti ei ole oikea kieli kommunikoida puolalaisten kanssa, vaan siihen olis tarvittu joko puolan tai venäjän osaamista, joita meillä ei ollut. Jokin muukin vaivasi meitä tämän maan ilmapiirissä, sillä se tuntui kovalta ja jotenkin painostavalta aiempiin maihin verrattuna. Ehkäpä Ukrainan rajanaapurina eläminen tuntuu jo yleisessä energiassa ja ihmisten asenteissa. Huomasimme myös nopeasti, että on turha odottaa ystävällistä palvelua taikka hymyä. 

Käyntimme syy selvisi lopulta myöhemmin samana päivänä, kun aloitin googlailun kaupungin historiasta. Paikka oli ollut ss-miesten tukikohta tai komentokeskus tuolla alueella ja siitä oli jäänyt tuo outo, ahdistava energia. Valotyö kirkkojen kautta saa nyt tehdä paikassa tehtävänsä energian muuttamiseksi.

Ajoimme sitten kohti Treblinkaa ja siellä olevaa leiriä. Paikassa ei enää ollut rakennuksia, eikä oikeastaan mitään, mikä olisi selkeästi heti kertonut sen historiasta. Alue oli melko suuri ja lähdimme kävelemään ihmetellen, ettemme oikeastaan tunteneet mitään. Ainoastaan painostava tunne kurkussa ja sydänkeskuksessa kertoi meille, että alueen energia oli hyvin matala. Minä olin kuin pehmeässä tynnyrissä, josta katselin ympäristöä neutraalein silmin. Olin odottanut voimakasta reaktiota taikka itkua, mutta herkkyys aistia näkymätöntä oli suljettu pois. Ymmärsin nopeasti, että se oli tarpeen, sillä en usko, että kukaan voisi selvitä tuollaisessa paikassa, jos kaikki paikan kauheudet, tuskat ja hirmuteot avautuisivat sisäisille silmille. Auttajien turvaan sain taas luottaa ja huomata, että he todella näkevät suuren kokonaisuuden ja mahdolliset haitat jo paljon ennen kuin me olimme edes matkalle lähteneet. He pitävät meistä huolta, niin kuin aina.

Paikassa oli vanhan rautatien jäänteitä, sekä asemalaituri, jonne uhrit väkivalloin työnnettiin junan pysähtyessä viimeiselle asemalleen. Kiviset paadet olivat muistomerkkeinä niistä lukuisista kaupungeista, joista nuo onnettomat oli mukaan pakotettu. Ympäri euroopan saimme lukea kylien ja kaupunkien nimiä. Yksi kohta tuolla alueella raoitti minun suojakuplaani ja saman tien tunsin suurta tuskaa, joka purkautui lähes valituksena. Itku nousi jostain hyvin syvältä, eikä sen voimaa pysty sanoittamaan. Hetki meni onneksi nopeasti ohi ja me tiesimme, että tuohon kohtaan alueella oli avattava suuren Valon portaali, joka olisi vielä niiden apuna, jotka siellä vielä pimeässä etsivät tietä pois kärsimyksestä.

Noin tunnin päästä palasimme autollemme. Olimme avanneet kaksi valopilaria tuolle alueelle ja aloimme sitten kysellä auttajilta niistä kokemuksista, joita tuolla Treblinkassa saimme. 
Ensinnäkin alueella on vuosikymmenten aikana tehty paljon rukous- ja puhdistustyötä monen papin ja auttajan toimesta. Toiseksi ovat Valon maailman valtiaat nostaneet ylös viattomat saman tien, kun he ovat kehonsa jättäneet. Armo on astunut mukaan suuren kärsimyksen edessä. Vielä kerrottiin, että alueella on kuin toinen kerros tai oikeammin taso, joka on suljettu maan piiristä ja sieltä edelleenkin nostetaan ylös heitä, jotka heräävät valoa tavoittelemaan. Armo on tässäkin mukana sekä suuri rakkaus ja myötätunto kärsiviä sieluja kohtaan. Me olimme paikalla auttamassa vielä niitä, jotka olivat jääneet maan piiriin ja sulkemaan ne kohdat, joissa voimakas tuska tavoitti maan tuosta toisesta tasosta. Maahan jäänyt energiajälki oli enää heikko, koska sitä ei ylläpidetty muuten kuin paikalla vierailleiden ihmisten energialla. Esimerkiksi voimakas viha tekijöitä ja koko sen kansaa kohtaan, pitää vielä yllä paikan matalaa energiaa.

On selvää, ettemme voi hyväksyä tekoja, tai suunnitelmaa, joka eteni hyvin järjestelmällisen tuhoamisen kautta. Meidän tuleekin ymmärtää, mikä on pahuutta, mutta jos tahdomme joskus vapautua sodan kierteestä, me emme saa vastata pahaan pahalla, sillä se vain lisää sen voimistumista. Mitä siis ajatella tai tehdä näiden hirvittävien asioiden edessä? Sen Auttajat näyttivät konkreettisella tasolla, kun pitivät minut suojattuna, niin että pystyin tarkastelemaan ympärilläni olevia asioita ja kohteita neutraalina. Se ei ole välinpitämättömyyttä, vaan se on asioiden näkemistä niin kuin ne ovat. Myötätunto on silloin mukana, mutta omat tunteet eivät lisää tapahtuneen pahuuden voimaa.  Jokaisen meistä tulisi pyytää puhdistusta omiin tunteisiimme ja ajatuksiimme, jotta emme lisäisi maailmaan sitä pahaa, joka lopulta kumpuaa teoiksi joidenkin sielujen omasta pahuuden värähtelystä. 

Rukoilin Jeesuksen rukousta ja pyysin Pyhän Sydämen heräämistä, Rakkauden täyttymistä jokaisen sydämessä ja sielussa, sekä lähimmäisiemme rakkaudellista kohtaamista ja huomioimista. Jokaisessa kirkossa ja jokaisessa paikassa, missä vierailimme, tämä rukous toistui ja edelleen tulee toistumaan. Näin meistä jokainen voi luoda uutta värähtelyä, hyvyyden voimaa, missä ikinä liikummekin. 

Matka Puolassa jatkuu ja siitä lisää myöhemmin.