Tietäjän tarinoita
Latvian kokemuksiaSunnuntai 9.6.2024 klo 22.40 - Eija Tänään on viides matkapäivä täyttynyt ja nyt olemme Puolassa. Tarkotukseni on ollut kirjoittaa blogia ahkerammin, mutta päivämme ovat venyneet niin pitkiksi, että olen oikeastaan vain vaipunut uneen heti kun auto on saapunut illan määränpäähän. Tänään kerron, miten matkamme suojui Eestin jälkeen. Latvian puolelle siirryimme Eestin Vörun kautta ajaen, sen jälkeen kun olimme Tartossa hoitaneet työmme ja illalla myöhään saavuimme syvälle naapurimaan puolelle yöpymään. Latviassa olimme Pienen järven rannalla ilmaisessa matkaparkissa ihan kahden kesken, jos ei paikallisia kalastajaukkoja oteta lukuun. Aamu valkeni kylässä niin kirkkaana ja iloisina lähdimme ensimmäiseen kirkkoon, joka yllätykseksemme olikin valtava katedraali. Kirkko oli kauniisti koristeltu, mutta emme vielä silloin tienneet sen syytä. Vasta myöhemmin meille valkeni, että on Jeesuksen Pyhän sydämen päivä, jota vietetään kolmantena perjaina helluntaista. Tuo kirkko kantoi hyvin kaunista nimeä, joka oli sama kuin päivän juhla, eli Jeeksen Pyhän Sydämen Kirkko. Kirkossa istuessamme, eteemme laskeutui kolme tummakaapuista herraa hyvin kysyvän oloisina. Kun istuimme omaa valotyötämme tehden, he tunnistivat työmme ja yksi heistä ilmoitti, että nyt olette tulleet ja me voimme siirtyä eteenpäin, sillä tiedämme, että työ jatkuu. He siirtyivät sen sanottuaan Valoon ja me koimme liikutuksen hetken heidän kiitollisuudestaan. Me olemme saaneet ennenkin kokea, miten jotkut uskolliset ovat jääneet henkikekehoissaan jonnekin paikkaan kuin varmistamaan, että työ tai sanoma, jota he ovat ylläpitäneet tai vartioineet, saa jatkajan. Siunattu hetki meille. Kirkolta menimme pienelle paikalliselle torilla, josta ostimme ehkä maailman parasta limppua, jossa oli paljon luumuja, aprikoosia ja siemeniä. Heja Latvia! Terveellinen ja tosi täyttävä matkaeväs oli seuraaviksi päiviksi löydetty. Villasukatkin jäivät torilta matkaan, sillä olihan myös naapuripöydän myyntiä kannatettava. Tämän pöydän iloinen nainen opetti latviankielen kiitos-sanan suloisesti kannustaen kun sitä muutman kerran toistelin. Lausuttuna se oli spaldiaz, hyvin pehmeällä zetalla. Seuraavassa kylässä tapasimme niin kauniin kirkon ja sisällä papin, joka oli hyvin puhelias. Hän kertoi, että tuo kirkko ei ollut hänen, vaan hän oli edellisen kirkon paimen. Kehuimme hänen suurta kirkkoaan ja kerroimme tehtvästämme hänen kysyessään matkamme tarkoitusta. Hän tarinoi meille hauskalla englanninkielellä paikan historiasta, sekä siitä, mmiten latvialaiset yrittävät nyt varjella ja uudelleen rakentaa historiallisia kohteitaan, koska naapuri "destroy all". Saimme vielä hyvän matkan toivotuksen ja joukon vinkkejä, mihin turistin kannattaisi pitkällä euroopan reissulla poiketa. Hän oli matkustellut ja opiskellut mm. Venetsiassa. Me toivotimme siunausta ja hän hyvää matkaa! Matka jatkui ja löysimme vielä toisenkin Jeesuksen Pyhän Sydämen kirkon ja olimme jälleen kerran otettuja siitä, että juuri sinä päivänä olimme ohjatut sinne, missä tuon nimisiä kirkkoja oli enemmänkin. Sen jälkeen ei noin kauniin ja erikoisen nimen omaavia kirkkoja tiellemme tullut, vaikka pysähdyimme monessa paikassa sen päivän aikana. Rajan kohti ajaessamme näimme pitkät rekkajonot, jotka kärsivällisesti odottivat nokka suunnattuna kohti Venäjää. Ajoimme hetken myös rajavyöhykkeellä ja näimme, miten korkeita aitoja piikkilankoinne rakennettiin kuin varautuen niin kuin me Suomessakin teimme. Rajan pinnassa oli myös kaunis vanha luostarialue, jota kiersimme venäjää innokkaasti puhuvan mummon kanssa. Hän oli niin iloinen esitellessään paikkoja, että lopulta soitimme yhteisössämme olevalle venäjän tulkille. Huomattavasti helpompaa oli seurata opastusta kun ymmärsi muutakin kuin kohdan, jota vilkkaasti heiluvat kädet osoittivat. Suloinen mummon puhkesi kyyneliin, kun kerroimme tulkin välityksellä matkamme syyn. Annoimme vielä luettavaksi venäjänkielisen esitteen, johon hän totesi: Ahaa! missionärer! venäjäksi. Ehkä niin, mutta toivomme silti yhdistävämme, emmekä saarnaa jonkun uskonnon paremmuutta. Toki jo nyt olemme huomanneet, että omistautuminen omalle uskonnolle on hyvin syvää niillä alueilla, joilla yhteisön perinteet ovat säilyneet vahvana sukupolvelta toiselle, mutta ehkäpä silti jokin uusi ajatus rauhan luomisesta voi läytää tiensä jonkun etsivät sydämeen. Latvian puolella maasto on kumpuilevaa ja viljavat pellot ympäröivät meitä samoin kuin nuo niin ihanat tammipuut, jotka joka puolella vartioivat ympärstöään suurella rakkaudella ja viisauden aurallaan. Välillä niin runsaat jalopuumetsät tunkevat pikkutielle asti kuin ojentaen käsiään meitä kohti. Rakastan metsiä ja nämä ne vasta ovatkin metsiä. Silmää miellytti myös pienet, vaatimattomat kylät, kuin ajastaan pois pudonneet ja jokaisella pihalla niin runsaana kasvavat pionit. Niitä oli todellakin ihan joka aidan takana, torien kukkaistutuksissa ja kirkkojen pihoilla. Oli pionien kukkaloiston aika. Uskon niiden kauneuden saavan asukkaiden edes hetkeksi unohtavan arjen taistelun niissä köyhissä kylissä joiden läpi ajoimme. Latvian rajaseudun puhdistamiseen ja kirkkokäynteihin tarvitsimme kaksi päivää ja uskomme työmme olleen tärkeää, vaikka emme sen tuloksia ehkä itse tässä elämässä pääsisikään näkemään. Siementen kylväminen on kuitenkin niin tärkeää. Illan tullen ajoimme kohti Liettuaa ja sen matka sitten venyikin jouduttuamme kuudenkymmenen kilometrin tietyöosuudelle. |