Tämä kirje alkoi muotoutua eilen, kun jälleen lähdimme tien päälle. Nyt kohteena on konkreettisten asioiden hoitaminen tässä konkreettisessa maailmassa. Nekin ovat niin välttämättömiä ja vievät välillä ison osan ajasta, jonka rehellisesti sanottuna tahtoisin viettää omassa sydäntilassani, hiljaa ja itsekseni, mutta joiden kuitenkin tiedän olevan hyvin tärkeitä. Auringonpimennys on tänä iltana ja sen voima toi minutkin kaiken tämän itsestäni kumpuavan eteen, tänä omana antisolaraikanani. Miten vielä jaksan, mitä osaan, mikä tärkeää, mistä tasapaino, mistä oma aika ja missä kaikki muu…Niin monen meidän kysymyksiä, joihin elämä sitten vähitellen vastaa. Niin minulle, kuin sinullekin.

Kirje Elämälle 21.9.2025

”Elämä, Sinä suuri Opettaja, mitä minusta vielä tahdot, minne tahdot kuljettaa? Kerro minulle, miten kuulen oikein Sinua, miten ratkaisen kaikki nämä niin monet tärkeät kysymykset, jotka kannat luokseni. Rakas Elämä, mitä vielä Sinulla on minun varalleni? Miten paljon pystyn enää tekemään, kun aikani täällä käy vähiin..

Sinähän tiedät, että sieluni syntyi väsyneenä, vanhana, tuntien maailman menon ja ihmiselämän vaikeuden. Sinä Elämä tiedät, miten jo lapsena usein katselin tähtiin taikka hautasin kasvoni sammaliin ja itkien kaipasin kotiin. Kaipasin niin suuren Elämän syliin, lohdutukseen ja rakkauden syliin. Sillä tiesinhän jo silloin, että olen yksin, ettei mikään maallinen tuo sitä Rakkautta luokseni tälläkään kertaa. Miten surinkaan silloin maailman kaikkea turhuutta ja miten syvästi suren maailmaa tässäkin hetkessä.

Silloin en vielä tiennyt, miten Sinä murrat sydämeni monen monta kertaa ja monen ihmisen kautta. Miten Sinä sen kautta opetit minulle miten suurta ylpeyttä kannoin ja miten erillään olinkaan muista, omissa haavoissani. Sillä olethan näyttänyt, miten rikkinäinen sieluni oli tähän elämään syntyessään ja vain ihmisten kautta sain sen havaita. Liian monet ihmiselämät, turhat yritykset, viisauden ja ohjauksen puute, yksinäisyys, turhat polut ja valinnat, pettymykset ym. kerääntyivät peittäviksi muistoiksi Itsestäni ja rikkoivat luottamuksen ja uskon. Ihmisiin, tähän maailmaan, tulevaisuuteen.

Sinä Elämä mursit myös kehoni, veit minut katsomaan kuoleman porttia, josta mieluusti olisin jälleen astunut. Sillä hetkellä kuitenkin toit eteeni ne Elämät, jotka odottivat minua ja Äidiksi kutsuivat. Suuret Opettajani ja opetettavani. Ja niin tempaisit minut takaisin puhtaamman Rakkauden kokemiseen, syvenemiseen. Se oli se suuri Elämän hetki, jolloin sain alkaa jälleen uskoa, rakastaa ja luottaa ihmisiin sekä siihen, minkä puhtaassa sydämessäni tiesin Totuudeksi Elämästä. Se oli Totuus Lähteestä, joka Elämää ylläpitää. Muuta totuutta ei ole, ei täällä, eikä tähdissä, joihin edelleenkin kaipaan.

Mutta tuonkin jälkeen, Sinä Elämä mursit vielä selkärankani, veit vielä kerran uskoni itseeni ja siihen että mitään osaisin, mitään olisin oppinut, mitään Elämästä ymmärtänyt. Sain katsoa syvälle sinne, missä pimeys asustaa ja tahtoo vetää mukaansa sinne, missä elämää ei ole, on vain hajoamista. Vajosin ja vajosin, kunnes Elämä, Sinä tulit vielä kerran noutamaan minua ja sait minut kuin viimeisillä voimillani muistamaan, että Sinä olet Valo, Sinä olet Elämä, joka voi kantaa, jos vain vihdoin uskaltaisin luottaa, antautua. Ihme tapahtui. Siitä kiitän Sinua ikuisesti, kaikkialla.

Taakseni en tahtoisi enää katsoa, vaan enemmän tähän hetkeen, jota Elämä nytkin kannattelee. Mutta silti kysyn, mitä minusta vielä tahdot? Sillä Sinähän tiedät, että olen väsynyt, antanut jo sen, mitä olen luullut tarpeelliseksi, muillekin hyödylliseksi. Mitä minusta vielä tahdot? Sillä Sinähän näet, etten ihan vieläkään ymmärrä maailmaa, ihmisten elämää, innostusta ja ilon aiheita. Olen täällä vieläkin eksyksissä niin kuin tänne tähän muotoon syntyessäni. Elämä! Ohjaa minua niin, että voisin vielä viimeisten vuosieni aikana tuoda jotain hyvää maailmaan, jotain, mikä voisi kantaa muita sieluja yli niiden kohtien, jossa heidän sydämensä, kehonsa taikka selkärankansa murtuu, niin ettet opettanut minua turhaan.

Elämä, Sinä näet minut sellaisena kuin olen, vaikka ihmiset näkevät minut niin kuin osaavat. Sinä näet kaikki heikkouteni, väsymykseni ja suuren tietämättömyyteni ja tyhmyyteni. Sinä tiedät, että tämä on jälleen sieluni mahdollisuus tehdä muutosta, syventää myötätuntoani, vahvistaa rakkauttani ihmiseen, maailmaan ja Sinuun Elämä. Sinä näet, miten syvästi olen jo oppinut rakastamaan ihmistä, heitä kaikkia, jotka täällä minun laillani kärsivät, etsivät, harhailevat, elävät yksinäisyydessä ja huutavat Elämää avukseen. Vain Sinä näet, mitä yhdessä muiden kanssa olemme yrittäneet, kokeneet ja tahtoneet antaa.

Elämä, olet asettanut minut suurien asioiden ja päätösten eteen useasti, niin myös nyt. Miksi? Koen tässäkin hetkessä riittämättömyyttä, painavaa vastuun taakkaa kaikkien näiden sielujen edessä, jotka elämässäni ovat. Elämä, miksi asetat minut nytkin suurten asioiden eteen, valitsemaan oikeaa suuntaa ja astumaan epävarmalle, vaikealle tielle? Miksi Sinä luotat minuun, kun itse en? Elämä, minä pelkään suuria tehtäviä, suurta vastuuta ja silti niitä jatkuvasti minulle tarjoat. Sinähän muistat, miten nuorena toivoin vain turvallista ja rauhallista omaa kotia, luontoa, puutarhaa ja nämä rakkaat sielut, jotka äidiksi edelleen minua kutsuvat. Ja nyt olen tässä. Näethän, että itken, sydämeni on täynnä epäilystä itseeni ja epäluottamusta sekä pelkoa astua esiin uuden syklin kautta.
Tunnen, miten katsot minua myötätuntoisesti ja tukien. Sinä tunnet minut, niin kuin ei kukaan.

Elämä, nythän jo tiedät, että Sinun käsiisi minä olen itseni antanut. Mitä siis Sinä minusta  tahdot? Miten vielä voisin Sinua palvella ja näyttää maailmalle Sinun kauniit, ihanat kasvosi. Näytä Sinä minulle, ohjaa minua ja anna minun ymmärtää, onko oma ajatukseni sama kuin Sinun. Onko aikani jo täyttynyt vai vielä tarpeen yrittää jakaa sitä, mitä Sinä olet minulle opettanut? Mitä voisin vielä tehdä, jotta oma suunnitelmani täällä täyttyisi edes tällä kertaa, tässä muodossa, jossa täällä nyt olen.
Sillä Sinähän tiedät, niin kuin minäkin, että niin monta kertaa olen täältä palannut, enkä ollenkaan elänyt, vaan ainoastaan suorittanut ihmisen osani täällä. Siksikin sieluni nyt syntyi surun rikkomana, kuin viimeisen kerran parantuakseen. Ja siitä kiitän Sinua Elämä! Olet antanut minulle suuren mahdollisuuden parantua, kerätä kaikkialliset kokemukseni yhteen ja jättää toivon niiden tueksi. Sillä nyt minäkin jo tiedän, että toivoa on, rakkautta on ja ihmiseen voimme luottaa. Minä tiedän myös sen, että ilman Sinua emme pääse parempaan, mutta emme myöskään ilman toisiamme elä Elämää, joka tämän kaiken tarkoitus, päämäärä on.
Vielä kerran kuitenkin rukoilen sydämeni täydellä voimalla: Auta minua tässä surussani, kun katson maailmaa, ihmistä, tätä suuntaa, mikä ei ole Elämää vai tuhoutumista. Anna minulle uskoa ja voimaa kuulla se, mitä minusta vielä tahdot. Sillä muuta apua minulla ei ole, Sinä Elämä olet ainoa, joka tiedät.

Kiitollisuus tässä hetkessä jää elämään sydämeeni, sielun surusta huolimatta.
Kiitos sinulle Elämä, että olet minua jaksanut tähän saakka kantaa, tukea ja viedä eteenpäin.

ps. Tahdon vielä tunnustaa erään asia, jonka jo tiedätkin, mutta.. Olen useasti syyttänyt Sinua niistä vaikeista haasteista, joita olet eteeni tuonut. Eikä siinä kaikki, olen syyttänyt myös niitä, jotka olet lähettiläiksi luokseni valinnut. Nyt ymmärrän enemmän.
Ymmärrän, että Sinä ja minä yhdessä olemme tämän kaiken suunnitelleet ja saaneet toteutumaan.
Ja vielä yksi juttu. Kiitos, että hymyillen otit kirjeeni vastaan, vaikka purnasinkin vähän tai ehkä paljon... Kiitos että sain purkaa sydäntäni, sillä nyt se on paljon valoisampi ja kevyempi.
Ja vielä! Odotan niin innolla huomisen portin avautumista ja Rakkaan sekä parantavan tervehdyksen vastaanottamista sieltä, mitä voin sieluni Kodiksi sanoa.
Ja lupaan kirjoittaa nyt säännöllisesti, että saat myös tämän ihmiseni kertomuksen, miten täällä menee. Rakastan Sinua. ”

Kiitollisuus on suuri, sillä Elämä antaa minulle ja meille kaikille mahdollisuuden. NYT!
Elämä on nyt. Otetaan se vastaan.