Tällä viikolla ilmestyi Sielun Peili lehti, jossa oli muutaman sivun kirjoitus minusta ja polustani. Ennen haastatteluun suostumistani kävin  kamppailua itseni kanssa, suostuako vai ei... Ajatukseni kiersi sen ympärillä, mitä voisin, osaisin kertoa, sanoa, ja miksi? Mikä minä olisin olemaan esillä, ihan lehdessä? Samaa kamppailua kävin ensimmäisen kerran parikymmentä vuotta sitten, kun ns. tulimme julkisuuteen Seitsemän Sisaren avajaisten kohdalla. Täytyy myöntää, että silloin nousi lähes paniikki! Kun olen riisunut omia sielunikerroksia, olen huomannut, että menneiden elämien vaikutus näkyy tässä. On ollut aikakausia, moniakin elämiä, joissa tämän kaltaisesta tehtävästä, ja sen esilletulemisesta on seurannut kivulias kuolema, tavalla tai toisella. Itsellä nousi aikoinaan myös syvä pelko omien lasten kohtalosta, kun julkisesti tunnustauduin tällaisen polun kulkijaksi, kaikkine kokemuksineen. Onneksi asia on avautunut ja olen voinut hoitaa haavojani tässä. 
Vaikka olenkin tiedostanut "ongelmani", ei esilläoleminen ollut tälläkään kerralla helppoa. Nyt oli kysymyksenä enemmänkin juuri tuo sanoma. Mitä polkuni voisi muille tuoda, miten kenties auttaa... Esillä olemiseen liittyy aina jonkinlainen itsensä mainostaminen. Ja se tuntuu jollain tapaa vieraalta, ja hankalalta, mitä siis voisin sanoa.. pelkäsin myös jutun jäävän pinnalliseksi, ilman sitä sanomaa...
Juttuni painottui kuitenkin omaan polkuuni, sen vaiheisiin, hyvin tiivistetyllö tavalla, joten sanoman löytyminen lienee lukijan omissa kokemuksissa.  Omien vaiheiden läpikäynti tällä tavalla avasi itsellekin uutta. Tietenkin juttu oli myös toimittajansa näköinen ja kuuloinen. Jotkin asiat, joita en itse pidä tärkeinä, nousivat esille, kun taas toiset, minulle arvokkaammat, jäivät pimentoon, taikka epämääräiseksi. Mutta kaiken kaikkiaan, ihan ymmärrettävä kokonaisuus, vaikkakaan ei ihan helppo haastateltava ;) 
Nyt tässä hetkessä totean, että olen tyytyväinen, kun uskalsin suostua ja voittaa pelkoni. Ehkä kuitenkin, myös minulla on jaettavaa, annettavaa muille. Voin kannustaa ja rohkaista muita. Omien, välillä hyvinkin vaikeiden elämänvaiheiden tuoma kokemus ja viisaus ovat arvokkaita, ja uskonkin,että juuri niillä kokemuksillani on ollut tärkeä merkitys kasvaessani tähän tehtävään. Kuten kirjoituksessa mainittiin, olen polulla, josta en voi enkä tahdo pois, vaan yhä enemmän, yhä vahvemmin näen sen vievän eteenpäin.  Polku on ollut melko yksinäinen, mutta ehkä kanssasisaria ja veljiä on, jossain? Kenellä teillä on ollut tai on tähtiystäviä, kosmisia auttajia? Kertokaa... Millaisia kokemuksia, polkuja teillä?