Ostoskorin sisältö0  tuotetta - Yhteensä 0.00 €

Tietäjän tarinoita

Voi kevättä!

Share |

Tiistai 1.4.2014 klo 18.25


img_0202.jpgAikaisen kevään iloista on tosiaan saatu nauttia jo monen monta päivää. Pienten leskenlehtien iloiset naamat kurkistelevat eteläisillä pellon reunoilla. Mustarastaan laulu sykähdyttää iltaisin. samoin sarvipöllön ykisnäiseltä kuulostava huhuu.. Kanani ovat saaneet jo kuopsutella monena aurinkopäivänä ulkosalla. Välillä ihan vapaanakin, mutta seurauksena sitten onkin ollut kaiken vihreän nokkaan nyppääminen. Sinne ovat kadonneet niin lumikellojen hennot kukkaset, kuin jokainen urhea ruohon korsikin. Ja voi sitä kaakatusta ja kiekuntaa! Kissoilla on ollut katsomista, ja väliin huomaan, että ne ihan kuin vuorottelevat kanalauman vahtimisessa. Tai ehkäpä se on niille vain mieluisaa vaihtelua pihapiirissä.

Kevät on minullekin aina uuden syntymisen aikaa. Olen kevään lapsi, ja jokavuotinen pysähtyminen ja itsensä tarkastelu kuuluu kuvaan. Tämä ammatti, joka on minut valinnut, vaatii tilanteen, itseni ja suunnan tarkastelua. Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa jauhamiselta jo, niin usein olen tälläkin kohtaa sitä pohtinut. Eikä syyttä! Jokaisen auttajan olisi aika ajoin pysähdyttävä, tarkasteltava sitä, onko työ rutiinia, onko motiivi oikea, onko oma olemus puhdistuksen tarpeessa. Myös me auttajat väsymme, hukkaamme suuntaamme, turhaudumme. Ainakin minulle käy niin. Työ, jota teen, ei rajoitu kahdeksasta neljään, eikä se katso, onko pääsiäinen vai juhannus. Tiedän, että tämä on omaa valintaa, mutta esim kaukohoitoja teen aina, kun niihin pyynnön saan. Apunani on ihanat auttajamme, joiden tukeen ja valoon voin luottaa myös silloin, kun itse ei niin täysillä jaksa tai ehdi.

Jos kuitenkin työtä alkaa tehdä rutiinilla, oma herkkyys kärsii. Sitä tahdon varjella, sitä puhdistaa ja pitää kirkkaana. Tämä työ on vuosien aikana valinnut minut tekijäkseen, vaikka myönnänkin, että usein jopa itkin, että en osaa, en ole tämän arvoinen. Elin siinä luulossa, että minun tulee olla muiden yläpuolella, kaiken kivun ja kompastusten ulottumattomissa. Vasta, kun oivalsin, että saan olla ihminen teidän joukossanne, saan kipuilla omia haasteitani, ja saan olla keskeneräinen, silloin työ otti minut omakseen. 

En vaihtaisi pois omaa osaani, en omia oppiläksyjäni, enkä sitä jatkuvasti uutta tuovaa virtaa, jossa elän. Silti on hyvä välillä hengähtää..  Auttajani, sisäinen ohjaukseni ja sydämeni puhtaus tukevat ja pitävät Valossa. Se on jatkuva kiitollisuuden aiheeni.
Tämän hetken kysymykseni kuuluu: Miten parhaiten palvelisin Korkeamapaa voimaa? Miten siihen yhdistän arjen, liiketoimen, sekä oman persoonani?
Ainut vastaus, jonka saan: Luota ja kuuntele sydäntäsi!  Samaa sanon myös teille kaikille!